Ruma ankanpoikanen

Tämä huivi kulki työnimellä tyhmähuivi. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Huivin mallissa ja ohjeessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Jostain syystä vain ei neulominen sujunut kuin tanssi vaan tökki vähän väliä. Purin monen monta kertaa. Välillä oli liikaa silmukoita, välillä liian vähän. Välillä silmukoita oli väärä määrä. Neuloin myös uhkarohkeasti langan loppumista uhmaten ja tietysti molemmat langat loppuivat juuri viime metreillä ja jouduin purkamaan. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Meinasin moneen kertaan heivata huivin parvekkeelta alas. Viimeisen temppunsa huivi teki vielä pingotusvaiheessa, kun venytin reunaa vähän liikaa ja lanka napsahti poikki. Oli aikas vinkeää purkaa märkää lankaa ja sitten neuloa sitä.

Mutta kaikki tämä oli vaivan arvoista. En varmaankaan olisi näin sisukkaasti purkanut ja neulonut, elleivät langat olisi kovaan ääneen kertoneet haluavansa huiviksi esinaiselleni. Langat oli Anu muuten poiminut asukastalon Saa ottaa -laatikosta ja heti ne alkoivat kertoa haluavansa huiviksi. Mokomia huutelijoita.

Otin huivin heti seuraavana aamuna mukaani ja annoin pois. Olisi mokoma kuitenkin vielä jonkun kiusan keksinyt. Ja silloin rumasta ankanpoikasesta yhtäkkiä tuli kaunis joutsen. Se sopi kuin nakutettu esinaiseni harteille ja sointui täydellisesti hänen väreihinsä. Ei mennyt kaikki tämä työ onneksi hukkaan.

Paljastettakoon tässä vielä, että malli on Stephen Westin Daybreak (ravel-link). Se kannattaa ehdottomasti neuloa, vaikka omat kokemukseni eivät niin ruusuisia olekaan. En yhä edelleenkään usko, että vika olisi ollut ohjeessa. Tällä kertaa ei voi kuin syyttää huoilimatonta neulojaa. Harkitsen itsekin toisen huivin neulomista tällä ohjeella.

Täällä on aikamoinen meteli, kun ja toinen lanka huutelee omaa kohtaloaan. Ei tahdo aika riittää kaikkien toiveiden toteuttamiseen...