Raggegarnin tuho osa 2

Kuten olette ehkä huomanneet, olen ostanut aika paljon lankaa menneiden vuosien aikana. Eräässä lankakaupassa saa vielä kaupan päälle lisää lankaa, kun ostaa riittävästi lankaa. Joku sitten tuli hamstranneeksi näitä kylkiäislankoja ihan olan takaa ja kaveritkin ystävällisesti luopuivat omistaan. Sanovat tätä sukkalangaksi ja yritinkin neuloa sukkia. Muutaman kerroksen sain tehtyä ennen kuin oli pakko lopettaa. Mutta aina vaan tuli sitä kaupanpäälliskoria verotettua.

Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten viimein keksin, että lanka sopisi hyvin pieneksi peitoksi. Yksi neuleystävä kaipaili pohjoiseen mummoille lämmikettä pyörätuolissa istumiseen. Ajattelin, että vaatteitten läpi lanka ei tuntuisi niin kovin ikävältä ja vain lämmittäisi mukavasti. Raggegarnin tuho osa 1 lähti lämmittämään mummoja pohjoiseen. Mutta, kun sitä lankaa oli tullut hamstrattua enemmänkin. Päätin jo puolitoista vuotta sitten tehdä toisenkin peiton tästä ihanasta langasta. En vain saanut itseäni oikein ryhtymään hommaan. Just ja just sain aloitettua ja sitten peiton tekele hautautui kaappiin.

Vuodenvaihteessa taas kaivelin kaappejani ja törmäsin keskeneräiseen peittoon ja päätin neuloa sen valmiiksi ja lähettää taas pohjoiseen. Nimesin peiton kärsimyspeitoksi ja neuloin sitä sisukkaasti, vaikka useampi neuleystävä oli sitä mieltä, että se oli sulaa hulluutta. Olin jo melkein saanut neulottua kaikki lankani, kun tein kaapista kammottavan löydön. Lankaa oli lisää. En siis päässytkään helpolla.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Ystäväni Anu alkoi katsella peiton tekelettäni sillä silmällä ja sai viimein sanottua, että se sopisi oikein hyvin heidän olohuoneeseensa. Hetken aika piti tutkailla, heittikö hän vitsiä, mutta ei. Anu totta tosiaan halusi peiton itselleen. Kävi välillä tarkistamassa työn edistymistä ja mittailemassa peittoa. Minä neuloin sormet ja käsivarret melkein verillä ja viimein se tuli valmiiksi.(Jotkut neuleystävät pitivät Anua minuakin hullumpana ja kehottivat antamaan piikkimaton peiton kaveriksi. Tyydyin kuitenkin antamaan pelkän peiton.)

Tässä Anu sitten on tyytyväisenä peittonsa alla. Yön pimeinä tunteita peitto kuulemma muuttaa toiselle sohvalle lämmittämään Anun miestä, mutta palaa aamuksi omalle paikalleen. Anu heitti peiton pesukoneeseen ja kuivausrumpuun ja se pehmeni huomattavasti. Pitääkin huolehtia siitä, että peitto joutuu pesuun vielä pari kertaa, sillä minun herkälle hipiälleni se on vieläkin liian karhea.

Peitto on neulottu dominotekniikalla (vastaava Kaaospeitto löytyy Ullasta). Lankaa peittoon meni vajaa kilo. Kolme ehjää kerää ja 70 grammaa jämiä peitosta jäi. Päätin kuitenkin, ettei minun tarvitse niitä neuloa. Raggegarnia ei kuitenkaan ole enää saatavilla, joten se on noussut arvoon arvaamattomaan ja ylimääräiset langat löysivät uuden kodin alta aikayksikön (ovat tosin vielä toimittamatta perille, mutta olen itse päässyt niistä henkisesti irti).

Nyt katselen lankavarastoani sillä silmällä. Jospa sieltä löytyisi sopivia lankoja seuraavaan Domino-peittoon.

Roskia ja aarteita

Olin reilu viikko sitten neulomassa Kristiinan pyöreän pöydän ääressä. Koska en ollut aiemmin hänen uudessa kodissaan käynyt, niin pitihän jotain tupaantuliaisia keksiä. Keksimisestä piti tällä kertaa tosin huolen Anu, joka kaivoi asukastalon "Saa ottaa"-laaristä tämän ihanan tiikerikankaan. Minun huima käsityöllinen osuuteni oli ommella tiikerikangas ja pohjakangas tyynyksi. Operaatio tapahtui tavoilleni uskollisesti juuri ennen vierailua. Tyynykin oli siinä vaiheessa vielä ostamatta, joten jouduin ompeluhommiin ennen kuin pääsin neulomaan. Mutta mukavaa oli ja katti pääsi arvoiseensa kotiin.

Olen täällä yrittänyt hiljakseen myös saada keskeneräisiä ja tekemättömiä töitä pois. Kävin yli vuosi sitten kerätyn Puolen vuoden -laatikon kimppuun (tarkoitus oli silloin tehdä laatikkoon laitetut valmiiksi tai hävittää puolen vuoden sisällä, mutta kuka näitä niin tarkkaan laskee). Apua koetokseen sain hyviltä ystäviltäni ja laatikosta katosi jokunen kangaspala sekä valmistui kahdeksan kestohedelmäpussia ja kaksi huovutettua pikkulaukkua.

Toinen laukuista sopi täydellisesti ystäväni Virpin asustukseen ja hän sai sen omakseen. Taru sai omakseen sinisen laukun, joka jäi siinä hötäkässä kuvaamatta. Anu sai tällä kertaa tyytyä kahteen hedelmäpussiin. Samalla kerroimme Anun kanssa tyynynompeluksestamme ja näytimme Kristiinan blogissa ollutta kuvaa. Virpi huudahti yllättyneenä "Toi on mun yksi kymmenestä!". Hän on päättänyt luopua joka päivä kymmenestä itselleen tarpeettomasta tavarasta ja oli laittanut tiikerikankaan Saa ottaa -laatikkoon. Samanlainen päätös ei olisi ollenkaan huono täällä meilläkään. Paljon tosin on erilaista tavaraa lähtenyt, vaikkei ihan päivittäin kuitenkaan.

Tämän vuoden tavoitteena onkin päästä eroon tarpeettomista tavaroista, jotka vain vievät fyysistä ja henkistä tilaa. Tervetuloa taltuttamaan tavarakaaosta kanssani!

Suuri suru

Olen loppuvuodesta joutunut luopumaan rakkaimmasta ja täydellisimmästä luomuksestani. Rakas Poikamme sairastui äkillisesti ja menehtyi hyvästä hoidosta huolimatta. Ensin ajattelin jatkaa blogia kertomatta asiasta, mutta ei se olisi tehnyt tapahtunutta tapahtumattomaksi.

En halua asiasta tämän enempää puhua. En myöskään kaipaa kauhistelua tai surkuttelua. Näin kävi ja minun on elettävä sen kanssa. Ympärilläni onneksi on paljon ihania ystäviä, jotka auttavat ja kannattelevat. Käsityöt myös auttavat ja lohduttavat. Niistä saatte lukea jatkossakin.

Hyvää uutta vuotta.

Kun äiti (t)rukin osti

"Annoin pikkusormen. Se vei koko käden. Annoin pikkusormen. Se vei koko käden. Lähdin langalla leikkimään. Tein sen salaa. Nyt mun rukki pyörii vaan, se pyörii vaan, se pyörii...." Alkoi tämä Aki Sirkesalon kappale soida pääsä hieman muuttunein sanoin.

Osallistuin elokuussa viikonlopun viettoon ihanassa linnassa (Patakorpi, Karkkilassa). Ennen reissua yksi osallistujista kyseli, haluaisiko joku kokeilla rukilla kehräämistä. Hänellä on kaksi rukkia ja voisi lainata toista. Varovaisesti ilmoitin kiinnostuksestani. Rukin lisäksi hän toi minulle letin ihanaa villaa kehrättäväksi. Viikonlopun sitten kehräsin kokeneempien seurassa ja homma tuntui sujuvan.

Toinen ihana huomasin innostukseni ja lupasi oman rukkinsa lainaan, että saisin harjoitella lisää. Heti seuraavana päivänä hän kiikutti mulle rukkinsa ja letillisen ihanaa villaa. Minä sitten ryhdyin polkemaan...

Punaista,

 sinivihreää,

 kellanvihreää,

 lisää punaista,

 turkoosia.

Jossain matkan varrella vahvistui ajatus oman rukin hankkimisesta. Päädyin hankkimaan samanlaisen kuin lainarukkikin oli. Tulimme hyvin toimeen ja pidän rukin ulkonäöstä. Hieman vapisevalla äänellä soitin Villavyyhdin Jennille ja pyysin häntä tilaamaan minulle Majacraftin Suzie pro -rukin. Kuljetusten jumalat olivat minulle suosiollisia ja rukki tuli nopeammin kuin osasin odottaakaan. Miehen kanssa kasasimme rukin ja nyt olen jo päässyt hieman polkemaankin. Pientä uutuuden karheutta on vielä, mutta on tämä vaan niin ihana.

Ehkei tämän nimeksi kuitenkaan tule Darth Vader, kuten ensin ajattelin. Vaikka korvissani kuulenkin toistuvasti: " Wellcome to the dark side."

Pasi ja Pekka

Vaikka nämä tuotokset eivät ole kuin välillisesti omia aikaansaannoksiani, oli ne pakko jakaa kanssanne. Kuvassa ovat siis Pasi ja Pekka. Pekka on pyöreäposkinen herrasmies, mutta Pasi on aikamoinen velikulta.

Launtaiaamuna kävimme Pojan kanssa keskustelun:
"Äiti, saanko mä piirtää noihin pötkylöihin kangastusseilla?"
"Ne kankaat pitäis kyllä pestä."
"Eikä tartte!" ja siinä vaiheessa mentiin jo.

Tällä kertaa en edes yrittänyt suitsia lapsen luovuutta. Kyseessä ovat Ikeasta monta vuotta sitten ostetut pitkät pyöreät tyynyt. Ovat olleet ahkerassa käytössä Pojan leikeissä. Alunperin ostin ne kylläkin meidän sänkyymme lukutyynyiksi.

Vähän on ollut sängyssä ahdasta, kun sieltä parhaimmillani herään neljän miehen seurasta.

Treffipaita

Nyt saatte sitten lueskella niitä kirjoittamattomia juttuja ja ihailla esittelemättömiä töitä :-)
Osallistuin ensimmäistä kertaa Olympianeulontaan. Kilpailutöiden piti alkaa ja päättyä olympiakisojen aikana. Olin pitkään katsellut tätä Cascaden Ultra Pimaa sillä silmällä ja heinäkuussa ostaa päräytin sitä riittävästi pitkähihaiseen paitaan. Tämä Date night -malli (ravel-link) oli jo jonossa odottamassa ja päätin yhdistää langan ja mallin.

Paita neulotaan ylhäältä alas ja kaikki koot alkavat samalla silmukkamäärällä. Tämä on mielestäni tosi nerokasta sillä pääntie ei suurene samassa suhteessa esim. rinnanympäryksen kanssa (tähänkin olen joissakin ohjeissa törmännyt). Sopiva lisäysten määrä löytyi puseroa sovittamalla. Tein kaikkein suurimman koon mukaan, sillä ajatus liian kittanasta puserosta tuntui ahdistavammalta kuin ajatus hieman liian löysästä.

Suuren neulontainnon vallassa, en lukenut ohjetta ensin kokonaan läpi, vaan luin sitä neuloessani. Mallikerran vaihduttua toisen kerran ihmettelin, kun mallikerrat eivät kohdanneetkaan paidan keskellä. Purin sitten kerroksen, laskin ja sovitin silmukat paikoilleen. Itsekseni jupisin ja mutisin, että lähetän palautetta suunnittelijalle pahasta virheestä. Luettuani ohjeen loppuun löysin maininnan siitä, että kaikissa koissa mallikerta ei täsmää. Jotain muutakin hassua ohjeessa oli, mutta en muista sitä enää.

Olen pitänyt paitaa todella paljon ja valitettavast täytyy todeta, että lanka nyppyyntyy jonkin verran. Se nyppyyntyi jo neuloessa, vaikka pinta onkin ihanan kiiltävä. Pesin puseron pesukoneessa muun pyykin joukossa eikä se siitä mennyt miksikään. Ryhdistyi vain hieman.

Ja näin hienon mitalin sain palkinnoksi :-)

Itikoita

Mikäköhän siinä on, että lankakorista löytyvät langat eivät innosta yhtään? Uusista onkin sitten mukava aloittaa neulominen heti saman tien. Neuloin tästä langasta itselleni myssyn viime talvena ja minulle olikin suuri pettymys, kun samaa pinkkiä ei enää keväämmällä saanutkaan. Ihastuin tähän Elsbeth Lavoldin Silky wooliin ikihyviksi. Olin itsekseni  päättänyt, että ostan heinäkuun alussa paidallisen tätä lankaa kirkkaan sinisenä. Eipä tarvinnut ostaa, kun joku muu oli ehtinyt ensin. Ja niin se kaipuu jäi polttelemaan mieltä.

Ostin itselleni viime talvena takin, jossa on useita mukavuusalueeni reunamilla olevia värejä. Violetti on yksi niistä. Monta kertaa hipelöityäni lankahyllyn hupenevaa tarjontaa uskaltauduin viimein ostamaan kaksi vyyhtiä violettia lankaa. En muista, että olisin itselleni koskaan neulonut mitään tämän väristä. Sitä on saattanut olla vähän  muiden värien joukossa, mutta pelkältään ei. Satuinpa ostamaan itselleni pinkin syystakin ja tämä violetti huivi sopii sen kanssa oikein hyvin. Vanhuus ei tule yksin :-)
 

Aikani huivimalleja selailtuani löysin tämän My version of Summer flies (ravel-link). Alkuperäisessä mallissa on ohuehko röyhelöreuna, eikä se innostanut minua. Tämä pitsireunainen malli puolestaan näytti hyvältä. Neulominen sujuikin vauhdikkaasti vitosen puikoilla ja mallikerrat olivat riittävän yksinkertaisia, mutta silti vaihtelevia. Lanka uhkasi jälleen kerran loppua kesken, mutta maltoin onneksi lopettaa ajoissa. Jäljelle jäi muutama kymmenen senttiä. Huivi on ihanan tuntuinen kaulaa vasten ja sopii hyvin takkini kanssa. Pitäisiköhän neuloa vielä violetti pipokin? Jos ei ole joku taas käynyt ostamassa loppuja lankoja...

Hiljaiseloa

Blogi on ollut ollut hiljainen yllättävän pitkään. En vain ole saanut aikaiseksi. Mitään erityistä syytä siihen ei ole ja toivonkin,että saan taas itseni aktivoitua.

Käsitöiden tekemistä en ole luitenkaan lopettanut. Jossain vaiheessa tosin vaivasi pahimmanlainen neuleplääh ja tuntui, ettei mistään tule mitään kivaa. Ja jos joku valmistuukin, niin kuvien ottaminen kestää. Ja jos kuvatkin saa otettua, ei niitä tule kamerasta purettua. Selityksiä, selityksiä...

Mutta näin kivan yllätyksen sain tänään postissa. Puoli päivää meni asian pohtimiseen ja viimein keksin, kuka on asialla. Parasta neulemaailmassa ovat ne kaikki ihanat nettitutut, joista on vähitellen tullut ystäviä.

Näiden ystävien seurassa sain viettää viime viikonlopun Päivölässä. Olin niin lumoutunut kehräämisestä ja yleisestä tunnelmasta, etten edes, muistanut ottaa kameraa esille. Onneksi ainakin Hepsi ja Neulisti olivat paremmin hereillä. Mun ainoa kuvani on tässä :-).

Aurinkoista lokakuun loppua!

Palanen lohtua

Kanssaneulojaa kohtasi sanomattoman suuri suru.  Niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Tuntui, ettei lohdun sanoja oikein löydy. Monet olivat hämilllään oman avuttomuutensa kanssa. Sitten yksi keksi, miten lohtua voisi jakaa, sekä itselle että surun kokeneelle. Saimme tehdä sitä, mikä on meille kaikille niin luontaista - käsitöitä.

Yksi pieni palanen ei paljoa lohduta, mutta kun paloja on kymmeniä, niin saada aikaan suuri halaus. Moni sellainenkin, joka ei yleensä virkkaa, päätti tarttua koukkuun ja yrittää parhaansa. Monet olisivat halunneet osallistua, mutta aika ja taidot eivät riittäneet. Heidän puolestaan muutama innokas virkkasi useamman palan. Kaikki niin erilaisia, mutta yhtälailla lämmöllä ja ajatuksella tehtyjä.

Yksi lupautui kokoamaan peittoa. Tiesin, että urakka on suuri, joten tarjouduin kaveriksi ja kolmaskin lähti kokoamistalkoisiin mukaan. Neljäs tuli hätiin siinä vaiheessa, kun peitto piti saada kuljetettua saajalleen. Olen kovin kiitollinen siitä, että sain olla mukana tässä projektissa. Siinä yhdessä ystävien kanssa peittoa kootessa tuli samalla käytyä läpi ainakin ajatuksissa omia pelkojaan ja surujaan. Ihan hirvittävästi ei tarvinnut ääneen sanoa.

Intoa lohduttamiseen ja palojen virkkaamiseen oli niin paljon, että saimme aikaan myös pienemmän peiton perheen pienokaiselle. Näihin tilkkuihin on varastoitu paljon lämpöä ja kannattelevia ajatuksia. Toivottavasti saapuivat perille.

Enemmän kuvia peitosta ja paloista löytyy Ravelrysta, Viimattaren lohtupeitto ja Karpalon lohtupeitto. Nämä linkit aukeavat vaikket olisi Ravelryyn vielä kirjautunutkaan (tosin suosittelen lämpimästi).

Aaaaaltoja

Vuoden verran olen haaveillut Wollmeisen Suzannesta neulotusta Lintilla-huivista (ravel-link). En ole onnistunut kyseistä väriä itselleni haalimaan, mutta onnistuin ostamaan kanssaneulojalta Versuchskaninchen-vyyhdin (en olisi osannut moista edes toivoa, kun nimikin on lausumaton). Vaikka värit eivät turkoosia lukuun ottamatta olekaan samoja kuin Suzannessa, niin ajattelin niiden sopivan hyvin tähän projektiin.

Huomaa kyllä, että Martina Behmin huivit on suunniteltu juuri näille langoille. Pidän siitä, miten kauniisti värit vaihtuvat ainaoikein-neuleessa. Malli ei varsinaisesti ollut monimutkainen, mutta koko ajan piti laskea ja pysyä kärryillä kerroksista. Pidemmän päälle neulominen kävi vähän tylsäksi ja päättelykerrokset tuntuivat kestävän ikuisuuden. Loputulos on kuitenkin  kaunis ja uskon huiville tulevan käyttöä nyt ilmojen viiletessä.

Olen kovin ihastunut Wollmeisen neuletuntumaan. Lanka on villalangaksi melkeinpä puuvillaisen tuntuista ja minä kuulun siihen vähemmistöön, joka pitää puuvillan neulomisesta. Jos kaapeissasi siis lymyilee projektittomia Suzanne-vyyhtejä, olen hyvin kiinnostunut vapauttamaan sinut niistä. Harmikseni en koskaan ehdi apajille päivitysten koittaessa ja yleensä jään nuolemaan näppejäni. Onnistuin sentään ostamaan yhden Taste of Wollmeise -paketin, jossa on kaksitoista 30 gramman kerää satunnaisia värejä. Värikartalta löytyy myös monen monta kaunista punaista ja pinkkiä, joista tulisi aivan ihana villatakki, jos sellaisen määrän jostain sattuisi saamaan...