Helleviikonloppuna palaa mieli vielä keskikesän tunnelmiin ja mökkimaisemiin. Lukiokaverini ja hyvä ystäväni asuu aika lähellä mökkiämme ja tapaamme perinteisesti vähintäänkin kerran kesässä. Niin tänäkin vuonna.
Yhteisiin perinteisiimme kuuluu myös käynti Kangasalan kädentaitajien puodissa Lepolassa. Paljon on aina vanhoja tuttuja tekijöitä ja heidän kauniita töitään, mutta joka vuosi on jotain uuttakin joukossa. Ystäväni ostaa usein syntymäpäivälahjoja ja jotain itselleen. Minulle tarttuu helposti mukaan keramiikkaa, kun en sitä itse tee, mutta tunnustan, että olen vähän huono asiakas :-).
Tänä vuonna ystäväni ihastui matonkuteesta virkattuihin koreihin. Kysyi minulta, osaanko moisia tehdä ja osaanhan minä. Tapasimme toistamiseen reilun viikon kuluttua ja olin juuri saanut purettua ja korjattua sen onnettoman kanin syömän maton. Matonkuteita pyöri siinä pitkin ja poikin ja kysyin, virkataanko niistä hänelle kori. Uhkarohkeana heitin, että ystäväni voisi itse virkata itselleen korin (hän aina muistaa muistuttaa, ettei ole mikään käsityöihminen). Suureksi hämmästyksekseni hän tarttui haasteeseen ja ryhdyimme hommiin.
Pariin kertaan näytin, miten kiinteäsilmukka tehdään ja autoin laskemaan pohjan lisäyksiä, mutta aika kivuttomasti valmistui hänen ensimmäinen korinsa. Mukaansa hän sai itse tekemänsä vaalean korin ja minun tekemäni punaisen sekä kasan matonkuteiden jämiä ja virkkuukoukun. Pitäisikin soitella ja kysyä, onko koreja syntynyt lisää.
Ystävälleni on aina ollut kiva viedä itse tehtyjä tuliaisia, kun hän osaa niitä arvostaa ja niistä iloita. Tämä yhteinen käsityöhetkemme ilahdutti minua vieläkin enemmän. Oli ihanaa saada jakaa itselle tärkeä asia ja saada toinenkin edes hetkeksi siitä innostumaan ja iloitsemaan.
